Kevät saapui ja harrastusta mennyt noin kolme vuotta. Samalla ympyrät ovat pienentyneet ainakin radioiden suhteen ja siirtyneet stereolaitteisiin. Muissa tapauksissa olen löytänyt uusia ulottuvuuksia tästä ihmeellisestä maailmasta. Mitäpä tässä auttaa enempiä selitellä vaan listataan muutamia vehkeitä, mitä on tullut hankittua sitten viime päivityksen.
ASA Radio 775L
Tämän näppärän oloisen vehken bongasin kirpputorilta viime syksynä pienellä hintalapulla, jossa mainostettiin, että viritin toimii ja levysoitin ei. Ajattelin sitten napata tämän matkaan ja katsoa miten käy.
Asan testailut kotopuolessa alkoivat perinteiseen tyyliin, kansi auki ja imuri käteen. Myös samalla tein isommat putsauksen harjan kanssa ja pyyhin turhat pölyt putkistakin varoen jottei painatukset lähtisi pois niistä.
Seuraavaksi nostin levysoittimen lautasen kannen pidemmän hetken tuumailujen päätteeksi ja onnistuin keksimään, että prikka pitää ottaa pois. Tämän irroitettuani huomasin levysoittimen kitkapyörän jousi oli irronnut paikaltaan. Jousen tarkoituksena on vetää välipyörää lautasen reunaa vasten. Lautanen ei pyörinyt, koska välipyörä ei saanut riittävästi vetoa vaan suti paikoillaan. Tämän kiinnitettyäni laitoin kannet ja lautaset paikoileeen ja aloin kokeilemaan tuleeko laitteeseen elämää.
Testit alkoivat radion puolelta, Ulalta kuului epämääräistö suhinaa, niin kuin muiltakin alueilta. Sitten päätin kokeilla levysoitinta: Sehän kuuluu! Hetken riemuksi soittelin Billy Joelin ja Cliff Richardin sinkkuja ja päätin putsailla kytkimien kontaktit harjan ja imurin avulla ja jälkikäsitellä kontaktin puhdistimella. Uusi yritys: Nyt alkoi olemaan kaikilla aaltoalueilla elämää ja 40 metrin lanka-antennin kautta kuului ihan mukavasti ulkomaailman lähetteitä.
Radio ei ole järin useasti käytössä, mutta onhan se hieno huomion kerääjä ja voihan sillä muutamia omistamiani savikiekkojakin soitella silloin tällöin. Musiikki ei koskaan ole liian vanhaa, vaan kauneus on kuulijan korvissa niinkuin sanonta pitää,
Tähän väliin en rupea enempää varsinaisia hankintoja listaamaan vaan jätän ne suosiolla seuraavalle kerralle, kuten tapana laiskalla on. Nyt menen tuohon litteään ja pyöreään mahdollisuuksien maailmaan.
Musiikki on alkanut antaa yhä enemmän minulle, se ei ole enään se analoginen raita nauhalta tai bittejä tietokoneelta CD-levystä puhumattakaan, se on taidetta. Kyllä musiikki on taidetta vaikka kaikki eivät sitä ymmärräkkään. Mistä tähän pohjattomaan kuiluun jouduinkaan, mutta pelastusta ei näy eikä toivottavasti tulekkaan, Kaikki alkoi tästä bändistä, joka ylemmässä kuvassa näkyykin.
The Beatles ei edustanut itselleni musiikillisesti oikein mitään kuin samoja radion renkutuksia. Aloin katselemaan faktoja ja tietoa tästä bändistä ja sen suosion syistä. Alkoi eräs omista musiikillisista kokeiluista. Yllä oleva Sergeant Peppers Lonely Hearts Club Band avasi silmäni totaalisesti. Ei auennut ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla, mutta sitten aloin tuntea tämän levyn tarinan. ja sen miksi tämä on niin arvostettu ja haukuttu. Tämä on juuri sitä taidetta. Tämä on siitä mistä populaarimusiikki alkoi kunniakkaasti. Ensimmäisiä albumeita, joissa on sisältö eikä vain kappaleita, se on jo paljon, kun nyky albumeita ajattelee.
Levy alkaa hienosti Paulista ja jatkuu Ringon ja Johnin kappaleilla. A-puolen loppuun päästään kepeästi ja odotellaan innolla B-puolen jatkavan samaa linjaa. Sinuun iskee horros, alkupuolen ajan ja heräät koomasta Love Ritan kohdalla aivan kuin valmistuisit suureen finaaliin. Sieltä tulee se minkä takia olet vaivautunut kuuntelemaan tämän puoliskon levystä ja se palkitsee B-puolen tuskan. A day in life. Levy kirjaimellisesti päätyy siihen mistä alkaakin. Tähän on hyvä päättää omat mielipiteeni tästä levystä, sillä tarkempia kiemuroita tästä albumista en rupea kirjoittelemaan.
Nämä kolme levyä myös merkkaavat musiikillista murrosta itseni suhteen, musiikki makuni laajenemista, jota kuvastaa eniten ELO:n A New World Record. Omasta mielestäni levy ei ole raskas kuunnella ja kokonaisuutena se ei ole puuduttava. Tämä levy siivitti itseäni yhä enemmän kohti Progen kiemuroita, jos tätä levyä ei suoranaiseksi progegsi lasketa.
Siinä se on, syy miksi hommasin tämän levyn, kerran Sladea aina Sledea. Itse kyllä myönnän, että loppupään Sladet ovat täyytä roskaa, mutta kyllä se Glam/Hard rock ainakin kyseisellä bändillä saa veren virtaamaan mukavaan malliin ainakin Beomasterin virrankulutuksen suhteen.
Ja tämmöstä kanssa on täällä. Tuo Yesin Close to the Edge nousi itsellä mestariteoksen rooliin kolmanne soittokerran jälkeen. Albumin avausraita kertoo sen mikä tässä progessa Pink Floydin ylipitkien renkutuksien ohella houkuttaa. Se on lumoavaa ja täytyy sanoa ettei moni omastamielestään pidä progesta, mutta heillä on huono maku.
